III - Levon ja ajankäytön merkitys on kouriintuntuvaa

Tien päällä väsyy. Sen tietävät kaikki. Siltikin, uudessa, merkityksellisessä elämäntilanteessa se tuntui kehossa eri tavalla kuin ennen. Se tyhjensi henkisesti, psyykkisesti ja fyysisesti. Enkä ole tässä unohtanut lääkkeiden aiheuttamaa väsymystä vaan ottanut sen mukaan koko pakettiin. 

Minä tiesin, että kalenteri tulisi olemaan tärkeämpi kuin ikinä. Tärkeämpi kuin dialyysiaikoina. Oli koti idässä, suurin osa työ- ja edustustehtävistä Helsingissä, lapsuudenkodista huolehtiminen, vanhempien auttaminen mummolassa Kiteellä siinä määrin kuin vain ehdin ja osasin. Miten sovittaa yhteen työt ja edustamiset, harrastukset ja muut vapaa-ajan projektit, itsestään huolehtiminen, perheen ja ystävien näkeminen, niin että kaikille ja kaikelle riittäisi aikaa? Tämä oli yksi asia josta tulisin potemaan huonoa omaatuntoa. 

Meno-paluu liikennöinti Helsinkiin jatkui, mutta kuitenkin myös terveydellisistä syistä, sillä päässäni olevaa verisuonen pullistumaa, aneyrusmaa haluttiin vähän, noh paikata. Tukkia lisää. Neurokirurgi vertasi sitä siihen että talon seinää maalattaisiin uudelleen. Nyt, kun olen nuori, toimenpiteeseen kannattaisi ryhtyä. Tilanne olisi ollut aivan erilainen jos olisin ollut 50-60 vuotias. Asia selvä, hoidetaan homma. Leikkaus on aina riski ja niihin sisältyy omat vaaransa. Aneyrusma -tapauksessa kun puututaan verisuoniin, riskeihin kuuluu esimerkiksi se, että verisuoni voi revetä päästä kesken leikkauksen jolloin takuuvarmasti siirrytään toiseen ulottuvuuteen ja katsotaan lyödäänkö käteen harppu vai haitari. Gary Larsonin Kaukana poissa sarjakuvia lukeneet saattavat muistaa harppu vai haitari kuvan. 

Yövyin Meilahden sairaalan potilashotellissa ja ajattelin, että jos tämä on viimeinen ilta ja yö jonka vietän elävien kirjoissa, otan siitä kaiken irti. Lähdetään tyylillä! Söin hotellin ravintolassa kalleimman aterian minkä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri pystyi potilaalleen tarjoamaan. Ostin kalleinta mahdollista suklaata s-marketista. Olin pitkään suihkussa ja lotrasin minkä kerkesin. Levittäydyin muhkealle sängylle ja annoin aivottoman tv-viihteen tulvia sieluuni ja mieleeni. Leikkaus itsessään sujui ongelmitta, rutiininomaisesti. Sen verran oli tullut päivitystä että ensimmäisellä koilauskerralla piti pitää hiekkapussia nivuskanavan kohdalla, nyt oli iso tarralappu-systeemi jossa korkki-putkilo viritelmä. Enkö ollutkin selkeä, rakas lukija?

28.11.2018 tapasin ensimmäistä kertaa hänet, joka muuttaisi paljon. Hyvin paljon. Hänet, joka laittaisi siviilielämäni kokonaan uusiksi, mutta en tiennyt sitä vielä silloin. En todellakaan. Olin menossa kokemusasiantuntija-kokoukseen ja Tessa oli ystävänsä Veeran ja muiden Uudenmaan munuais- ja maksayhdistyksen vertaistukijoiden kanssa Meilahden sairaalan OLKA-pisteellä jakamassa tietoa ja kokemuksia elinsiirroista. Tapasimme, tutustuimme ja olimme pitkään vain kavereita sekä myöhemmin myös kollegoita. Vasta seuraavan vuoden lopulla alkaisi useamman tapahtuman ketju, joka lopulta tekisi meistä pariskunnan. 

Elämäni mullistaneesta elinsiirrosta oli kulunut noin kahdeksan kuukautta kun sisimpään asettui vahvasti itsensä kehittämisen halu ja tarve. Tarve jota voisi verrata vaikkapa maaniseen ostoskäyttäytymiseen. Halusin astua

prosessiin joka tekisi minusta aina vain paremman version itsestäni. Ajankäytön, levon, urheilun ja ihmissuhteiden merkitys on kouriintuntuvaa, siltä se todella tuntui kun kahlasin läpi Aki Hintsan Voittamisen anatomia -kirjan. Tuntui, että tämä on kuin tehty itselleni. Kirjassa esitetyt kysymykset kuten "Tiedätkö, kuka olet? Tiedätkö, mitä haluat? Hallitsetko omaa elämääsi?" haastoivat ajattelemaan ja kyseenalaistamaan omaa elämää ja aiemmin tehtyjä valintoja ja ratkaisuja aivan uudella tavalla joka ravisteli. Herätteli. Jotkut kirjassa esitetyt asiat jopa satuttivat mutta tiesin sen olevan vain hyvä merkki. Uutta ei voi syntyä ellei vanhoja, huonoja asioita ja tapoja revitä juurineen maasta irti. 

Reissut ja tien päällä vietetyt kilometrit yksinkertaisesti tarkoittivat sitä, että kotona saatoin vain maata sohvalla samalla kuin leivinuunissa loimottaa tuli ja muuten on aivan pilkkopimeää. Tai sitten kuuntelen kuinka sade ropisee peltikattoon. Tai kuinka istun saunan lauteilla ja itken, itken väsymystä, itken onnesta, itken siksi koska niin moni vaikeus on voitettu ja tiedän olevani merkityksellisellä paikalla. Ja mitä ajankäytön suhteen tulee kavereihin ja ystäviin, heitä tavatessa kohtaamiset nousevat arvoon arvaamattomaan...

Ensi jaksossa: Kahden maan kansalaisuus senkuin vaan syvenee